Paavo hississä

Paavo, tuo tuntematon toimistotyöntekijä, joka urheasti lähti aamuisin töihin, vaikkei se ollutkaan sitä, mitä hän oikeasti oli halunnut tehdä. Nuorena hänen haaveensa oli ryhtyä vapaaksi ajattelijaksi. Ei hän oikein silloin ollut tiennyt mitä se tarkoittaa, mutta vapaat ajatukset olivat tuntuneet hienoilta. Saisi vain olla päivät ja ajatella vapaasti, ilman että joku toinen tunkisi ne päähän ja vaatisi toimimaan niiden pohjalta. Nykyinen pomo kutsui näitä pakollisia ajatuksia yritysstrategiaksi. Se oli sana jota kaikki toimistossa työskentelevät eivät edes osanneet tavata. Paavoltakin siihen oli kulunut muutama tovi peilin edessä harjoitellen. Hän oli yrittänyt saada suunsa liikkumaan luonnollisesti tätä hienoa sanaa lausuessaan. Hän ajattelin kuten oli vaadittu, strategian mukaan. Ja osasi lausuakin sen hienosti, jopa tavatakin.

Paavo ajattelin tätä kaikkea pitkällä hissimatkallaan toimistorakennuksen ylimpään kerrokseen. Hänen työhuoneensa sijaitsi siellä, ja sen saamiseksi häneltä oli kulunut kaksikymmentä vuotta yritysstrategian mukaan toimimista. Se oli pitkä aika, joka oli tuonut mukanaan vaurautta. Yht’ äkkiä koko ajatusketju romahti kasaan, hänen kuullessaan vienoa sihinää hissin nurkasta. Säikähtäneenä hän käänsi katseensa nurkkaan, mutta siellä ei ollut mitään tai ketään. Sihinäkin oli lakannut, vain palatakseen takaisin heti, kun katse oli nurkasta pois kääntynyt. Paavo tiesi olevansa hississä yksin. Se oli vain jokin kuilun seinämästä lähtevä ääni, josta ei kannattanut välittää, hän päätteli.

Illalla töistä lähtiessään hänen seuranaan oli joukko muita yrityksen orjia, jotka nuutuneina mutta onnellisina työpäivän päättymisestä painelivat kilvan ovien sulkunappia, jos se pysähtyi jollakin alemmista kerroksista. Hissi oli niin täynnä yläkertalaisia, ettei siihen mahtunut enää yhtäkään matkustajaa sillä erää. Stressaava kotimatka oli aluillaan, ja vielä olisi kestettävänä suurkaupungin mateleva ruuhkaliikenne. Onneksi oli aina mahdollista surffata kaistoilla ja saada matkaan menemisen tuntua, vaikka se hitaampi autoilija oikealla kaistalla jotenkin kummasti saavuttikin mahtavaan kaista-akrobatiaan yltävän kaahaajan. Mutta siitä ei tarvinnut välittää, kun jaksoi sulkea muun liikenteen pois mielestään ja keskittyä omaan etenemiseensä.

Sitten olikin jälleen uusi aamu, ja Paavo matkalla ylimpään kerrokseen jälleen tyhjässä hississä. Tällä kertaa pää tyhjänä omista ajatuksista, niiden sijalla strategiaa, joka olisi hoidettava pois. Ja isosti, koska oli tärkeä neuvottelupäivä. Eteneminen kuitenkin keskeytyi viidennentoista kerroksen juuri mentyä ohi. Hissi pysähtyi rajusti nytkähtäen, valot välähtivät muutaman kerran ja sammuivat lopulta. Rytäkässä Paavon salkku oli pudonnut, avautunut  ja kaikki tärkeät paperit lennelleet hujan hajan hissin lattialle. Hän mutisi muutaman kirosanan hiljaiseen pimeään, jossa ne kiertelivät kehää hänen päänsä ympärillä. Lopulta kiroukset sammuivat, kun eilisestä tuttu sihinä hissin nurkassa alkoi jälleen. Nyt se oli vain voimakkaampaa, ja alkuun päästyään se muuttui hivenen vihaisemmaksi sekunti sekunnilta. Koska oli pimeää, ei Paavo voinut kohdistaa katsettaan suoraan ääneen lähteeseen, eikä saanut täten sitä sammumaan, kuten eilen oli tapahtunut. Sitten suhinasta alkoi erottumaan sanoja.

“Paavo Paavo. Matkasi ylös käy, mutta mik’ on tarkoitus sen?” Ääni hiljeni ja antoi tilaa vastaukselle, jota ei kuitenkaan koskaan tullut.

“Veikö kissa kielesi? Eikö ole vastausta antaa? Mieti mies tarkkaan.” Jälleen hiljaisuus, kuin aukko särähtelevän vaatimuksen jälkeisessä tyhjyydessä, jonka Paavo sai velvollisuudekseen täyttää. Mutta hänellä ei ollut siihen täytettä.

“Shhh…”, nurkka suhisi. “Hyvä mies, muistatko mitä ajattelit eilen?” Nyt Paavolla välähti. Hän liitti suhinan, joka lauseen alussa oli, eiliseen hissimatkaansa ja sai vastauksen.

“Muistan”, Paavo hihkaisi, mutta hiljaa. Peläten, että joku kuulisi hänen puhuvan yksinään ja pitäisi tätä hulluna.

“Hienoa Paavo. Taputappa nyt mahaasi. Oikein sillätavalla reilusti”, nurkasta kehotettiin. Nyt hyvin erilaiseen sävyyn. Kuin ystävällinen yrityskonsultti konsanaan olisi tullut pitämään esitelmää siitä, mikä oli tärkeää elämässä ja kuinka sen taakkaa voisi helpottaa.

Paavo taputti varovasti. Mutta se ei oikein kelvannut hissin suhinalle. Se vaati reilumpaa taputusta. Oikein sellaista riemukasta, johon voisi liittää vielä hieman nauruakin.

Nyt Paavo taputti reippaammin. Se tuntui hänestä mukavalta, ja ensimmäinen naurun hörähdys tuli kuin vahingossa. Nauru. Sepä olikin jo sanana hassu. Melkein kuin pieru. Ajatus sai Paavon nauramaan kovemmin, niin kovaa, että se kuultiin jo varmasti viidennessätoista ja kuudennessatoistakin kerroksessa, joiden välissä hän koriin jumiutuneena vatsaansa taputteli.

“Hienoa Paavo. Eikö tunnukin mukavalta?”, suhina kysyi, mutta ei jäänyt odottamaan vastausta, koska tiesi, että niin oli. “Ota nyt tuo kurja puvuntakki pois päältäsi, polje se maahan, höllennä solmiota, sekoita tukka, hengitä syvään ja huuda sydämesi kyllyydestä.

Paavo oli nyt niin riemuun nousemassa, että teki kaiken minkä hissin omituinen suhina pyysi. Lopulta hän meni jopa ylikin sen mitä oli vaadittu ja seisoi hississä alasti. Vaatteet hujan hajan jaloissa, paperit sekaisin, tukka pystyssä ja hän huusi. Karjui minkä kurkusta lähti. Sen aikana hissi oli lähtenyt hiljalleen liikkeelle, seisahtunut ylimpään kerrokseen ja avannut ovensa. Paavo jatkoi karjuntaansa avoimessa hississä hakaten vatsaansa ja rintaansa. Viimein keuhkot olivat tyhjät, naama punainen ja riemu puhkuttu ilmoille. Vaativaa sihinää ei enää kuulunut. Paavo aukaisi silmänsä, eikä ollut heti uskoa niitä.

Kaikkien ylimmän kerroksen toimistojen ovet olivat auki. Jokaisesta niistä pilkisti pää. Osa työntekijöistä oli tullut käytävään katsomaan, mitä kummaa hississä oikein tapahtui. Heidän jokaisen kasvoillaan oli erittäin kummastunut ilme. Toisten suut olivat auki, toisilla taas kädet päänsä päällä, kuin pelkäisivät sen juuri putoavan harteiltaan. Paavo hiljeni katsoessaan ympärilleen. Hän oli puhaltanut ja puhkunut niin paljon, ettei voimia minkään sanomiseen enää ollut. Ja jos olisi ollutkin, mitä hän olisi voinut sanoa. ‘Tahdoin ajatella hetken vapaasti?’ Ei, mitään järkevää ei ollut sanottavana, joten Paavo keräsi vaatteensa, paperinsa sekä jäljelle jääneet ylpeyden rippeensä, suuntasi toimistoonsa ja sulki sen oven.

Noin parin tunnin kuluttua Paavon pomo oli saanut kerättyä rohkeutta riittämiin mennäkseen alaisensa pakeille. Hän oletti, että kaikki vaatteet olisivat nyt tässä vaiheessa jo puettu takaisin päälle ja ehkä tukkakin kammattu. Vienon koputuksen jälkeen vastausta odottamatta, hän astui Paavon huoneeseen, sulkien oven takanaan.

“Mitä aamulla oikein tapahtui”, hän kysyi alaiseltaan, yrittäen kuulostaa jämäkältä. Paavolla ei ollut vieläkään mitään järkevää sanottavaa, mutta pitkältä tuntuvan mietinnän jälkeen hän sai rakennettua lyhyen lauseen ja lausuttua sen täydellisen selvästi.

“Vesihiisi sihisi hississä.”

Mörri-möykky

Tiu tau tiu tau tili tali tittan sirkat soittaa salolla.

Pistinpä sitten pääni pyörälle miettiessäni tämän lastenlaulun kertosäkeen merkitystä. Siinä sirkat soittaa salolla. Täytyy olla hiivatin isoja sirkkoja, jos salolla soittelevat. Tai sitten se on tosi pikkuinen salko. Jatkoin tästä miettimistä ja tuumasin, että millä ne sitä salkoa oikein soittavat? Kuvittelin mielessäni niiden pikkuisiin raajoihin kapulat, joilla sitten paukuttelevat sitä salkoa kuin viidakkorumpua. Paitsi jos tuo ‘tiu tau’ kuvastaa sitä salosta lähtevää ääntä, ei se voi mikään puhelintolppa olla. Se enemmänkin kumahtaa, kun siihen pajauttaa. Tiu tau voisi lähteä jostain kireälle viritetystä kielestä. Tai tietysti sen salon välityksellä sirkkojen kielestä, jos laittavat sen salkoon kiinni ja näppäilevät. Salko toimisi näin eräänlaisen kaikukoppana, mikä tosin tarkoittaisi sen olevan ontto. Mikä sekin on mahdollista, koska en tiedä sirkkojen soitinrakentamisesta mitään. Jonkinlainen viuluhan niillä on aina mukanaan, joten kyllä jotain osaavat rakentaa. Ainakin piirretyt niin opettavat. Joku taas väittää, että jalkojaan yhteen hankaamalla saavat jonkinlaista ääntä aikaiseksi. Minulta ei kuulu kuin karvaista rahinaa sitä kokeillessani. Mutta en olekaan viulisti.

Tai sitten olen aivan väärässä. Jospa tässä onkin tullut kirjoitusvirhe laulu sanoittajalle ja sirkat ovatkin Sirkkoja, jotka ovat menneet Saloon soittamaan? Kirjoitetaanhan Tampereella oleminenkin –lla päätteellä. Joten Salolla oleminen tarkoittaisi samaa kuin Tampereella oleminen. Salossa kuulostaisi paremmalta, mutta Suomen kaupungeissa oleminenhan kirjoitetaan erilailla, eri paikoissa ollessa. Helsingissä saa –ssä päätteen. Sitten on Lopella, ei Lopessa. Oulussa, ei Oululla. Jospa se onkin niin? Tai sitten kyseessä on lauma väkivahvoja Sirkkoja, jotka paukuttavat isoja salkoja tuosta vaan. Mutta sitten taas tuo ‘tiu tau’ ei sovi. Kielet salkoon?

Ja kaiken tämän keskellä on tuo Mörri-möykky. On sillä onneksi oma koti kuusen kannon alla. Voi mennä sinne suojaan ja tukkia korvansa sormillaan, kun Sirkat ja sirkat aloittavat korvia halkovan musisointinsa. Siinähän on ilmeinen tapaturmavaara jo senkin takia, että sellainen iso salko (vaikka olisikin ontto) saattaa tehdä pahaa jälkeä osuessaan pientä peikko raasua päähän. Laulusta ei käy ilmi, onko tämä ilmeinen vaara vain Salossa, vai kaikkialla pitkin maita ja mantuja, missä vain salkoja on.

Onneksi laulu loppuu onnellisesti. Tai näin ainakin sen tulkitsen. Vaikka ressukka peikko välillä joutuukin värjöttelemään myrkkysienen alla peikkokaappareita piilossa, on kaappareilla tomerat äidit, jotka mitä luultavammin laittaisivat ojennukseen ne hyväkkäät, jotka piskuiseen koriinsa metsän pörrötukkaa yrittäisivät sulloa. Mikä tosin vaatisi sen, että nämä äidit uskoisivat moiseen ensinkään. Uskoakseni laulu antaa ymmärtää, että pelkkä mahdollisuus siihen, ettei peikkoihin uskota tai pelko siitä, että jos uskottaisiinkin, niitä ei annettaisi pitää, - vaikka ne onnistuneesti koriin sullottaisiinkin - riittää suojelemaan peikkoja. Sitä voisi jo kutsua auktoriteetiksi.

Olenko tämän pohdinnan jälkeen yhtään viisaampi? Enpä usko.

Syksystä talveen

Syksyn yö, musta ja säälimätön. Se piiskaa sateellaan ja hakkaa tuulellaan. Luonto tuntee sen nahoissaan, elää läpi kärsien loppua odottaen. Eläimet hakevat suojaa mistä saavat, kun syksyn ruoska iskee pitkin kylkiä. Yksi puu katkeaa viiman voiman alla, toinen kestää, vaikkakin valittaen. Jotkut menettävät latvansa toisten itkiessä menetettyjen oksien puolesta. Luonto kyllä palauttaa minkä viima vei. Kaikki hyötyvät toisen menetyksestä, mutta se tieto ei auta, kun säälimätön isku seuraa toista.

Pian on puhkuttu voima mustan yön vimmasta. Luonto värjöttää märkänä ja kylmissään seuraavan päivän. Illalla usva nousee metsästä, pelloilta ja soilta. Pakkanen kolisuttaa kellojaan, ajaa riitteen veden pintaan. Uusi yö hyytää kaiken minkä ehtii, ja aamulla luonto on harmaan kaunis. Ilma seisoo ja ritisee. Hirvi juoksee pellon poikki metsään jäisen sängen rouskuessa sen kavioissa. Kylmän aamun henkäys pistelee vielä tottumatonta turpaa,  mutta raikkaus karkottaa vähäisenkin epämiellyttävyyden, joka siinä saattaisi tuntua. Hiljainen metsä suhahtaa kohdassa, jossa luonnon jätti astuu luomakunnan saliin.

Illan tulle kaikki on edelleen rauhallista, pakkanen odottaa taas vuoroaan. Pimeyden tullessa sitä seuraa  myös kylmyys, suurempi kuin edellinen. Se pistää jäätävällä piikillään, puree araksi kaiken, joka ilma suojaa vielä on. Talvi on ottanut maan haltuunsa ja alkaa kuorruttamaan sitä valkeudellaan. Ensin pieniä pisteitä, kuin välimerkkejä syksyn ja talven välissä. Sitten suurempia hiutaleita, kuin pieniä peittoja, joiden alla luonto voisi levätä ennen kevättä. Vanha varis istuu kuusen latvassa antaen hiutaleiden laskeutua päälleen. Välillä se nokkaisee yhden suuhunsa, antaa sen sulaa siellä ja nauttii sen raikkaudesta.

Aamulla kaikki on mustavalkoista. Aurinko ei ole vielä noussut mutta luo kuitenkin heikon talvisen kajon nietosten päälle. Metsä kuin kermaleivos, pelto vailla maamerkkejä johon silmänsä tarkentaa. Tai ehkä sittenkin jotain. Pienet jalanjäljet, jotka kertovat ettei luomakunta mene edes talven edessä polvilleen, vaan elää ja hengittää, vaikkakin verkkaisemmin kuin kesän suunnatomassa kohinassa. Nyt, talven tultua, on niin hiljaista, että voisi kuulla niiden pienten jälkien jättäjän hengittävän jossakin lumen keskellä, turkkinsa lämmössä ihastelemassa suunnatonta valkeutta, joka aamun edetessä kirkastuu silmiä häikäiseväksi kauneudeksi. Talvi on tullut ja kietonut maan hellään huomaansa, antanut luontoon valkeutta, yöhön valoa.

Aamupala keski-Suomessa

Pirkko ja Pekka, aviopari keski-Suomessa, aloitteli aamuaan aamupalaa valmistaen, kuten he olivat tottuneet tekemään jo monet vuodet. Syksyinen aurinko loi keittiöön lämpimän sävyn, vaikka syksy muutoin onkin kylmähkö vuodenaika. Kristallinen sokerisirotin taittoi valoa valkeaan pöytäliinaan, ja tarkkaavaisena naisena Pirkko näki auringonvalon kauniin spektrin. Ilmiö kesti kuitenkin niin lyhyen aikaa, ettei Pekalla ollut mahdollisuutta sen todistamiseen.

Pirkko oli vielä äskeisen näyn lumoissa, kun Pekka kysyi veistä lainaksi.

“Ota vain”, vastasi Pirkko hajamielisesti. “Se on käytännöllisesti katsottuna puhdas. Leikkasin sillä vain kurkkua leivälle ja huuhdoin raanan alla. Kuivasin sen lopuksi astiapyyhkeeseen.”

Pekka tarttui veitseen, aikomuksenaan leikata sillä pätkä maksamakkaraa ruisleivälleen. Hänen mielestään ei ollut sen kaltaisen yhdistelmän voittanutta, kun päälle sai vielä hörpätä hyvää kahvia. Mustaa ja runsaasti sokeroitua. Juuri kun veitsi oli osumassa pehmeään makkaraa se pysähtyi. Pekka mietti tiiviisti äsken kuulemaansa ja kääntyi määrätietoisesti Pirkon puoleen.

“Mitä tarkoitit kun sanoit, että veitsi on käytännöllisesti katsoen puhdas? Onko sitten teoriassa olemassa mahdollisuus, ettei se olisi? Eikö tämän kaltaisessa asiassa käytännön ja teorian tulisi olla samanlaisia?”

Pirkko katsoi Pekkaa hämmästynein silmin. Kummastus levisi koko hänen kehoonsa, ja hänen oli salaa pöydän alla nipistettävä itseään todetakseen, että oli hereillä. Hän ei pientä suun aukaisua lukuun ottamatta pystynyt muunkaltaiseen reagointiin. Eikä saanut siihen tilaisuuttakaan kun Pekka jatkoi puhettaan.

“Jos veitsi on teoreettisesti puhdas, voisin käytännössä helposti todistaa ettei niin ole. Voisin ottaa sen steriilein kumihansikkain kuivaustelineestämme, ottaa bakteeriviljelyn ja saada tulokseksi kunnon kasvannaiset kasvatusmaljassa. Veitsi voisi siis olla teoriassa puhdas, mutta käytäntö todistaisi ettei niin ole.”

Pirkko otti pikaisen hörpyn kahviaan ja yritti nauttia sen puhtaasta mausta. Hän ei ollut koskaan pitänyt, jos kahviin oli sekoitettu sokeria tai maitoa, kermasta puhumattakaan. Kaikilla variaatioilla kokeiltuna, kahvi oli parasta mustana. Jos pavut olivat vastajauhettuja, paransi se vain lopputulosta. Tämä kahvi oli sitä mitä pitikin. Pirkon vaatimusten mukaista, mutta nyt hän ei saanut siitä makua irti. Pekka piti siitä huolen jatkaessaan selontekoaan ja näin vieden kaiken huomion, joka olisi ollut mahdollista jakaa muille asioille.

“Mutta kun sanoit, että se olisi käytännöllisesti katsoen puhdas, uskoisin silloin, että sen tulisi olla jotakuinkin steriili. Silloin voisin helposti käytännössä todistaa, edellä kuvaamallani menetelmällä, että niin oli. Olisiko silloin kuitenkin teoriassa mahdollisuus sille ettei se olisi? Mielestäni kyllä, koska kuvaamallasi puhdistusmenetelmällä sitä olisi mahdoton saada lähellekään puhdasta. Eli täten voisin teoriassa todistaa sen, että veitsi olisi edelleen likainen, vaikka olisit sen huuhtonut vedellä ja kuivannut pyyhkeeseen.”

Pirkko huomasi tyhjentäneensä kuppinsa kuunnellessa Pekan esitelmöintiä veitsiaiheestaan. Hän ei ollut edes huomannut tehneensä niin. Aamuinen kahvi oli kofeiiniriippuvaiselle tuiki tärkeä. Varsinkin jos siihen suhtautui yhtä suurella intohimolla kuin Pirkko. Hän huomasi lievän harmistuksen aallon sisällään mutta päätti korvata tämän menetyksen nauttimalla espressonsa tuplana päivällisen jälkeen.

Pekka pyöritteli veistä kädessään mietteliään näköisenä. Maksamakkara odotti leikkuulaudalla ruisleipäviipale vierellään. Hänellä alkoi olla jo nälkä, joten oli aika tehdä päätöksiä.

“Otan kaikesta huolimatta uuden veitsen, vaikka tätä onkin hieman puhdistettu. Uusi veitsi on tiskattu astianpesukoneessa, joten se on melko puhdas. Teoriassa ja käytännössä voisin asian todistaa olevan toisin. Ja melko helposti, kuten äsken tein. Kulttuurinen ja kokemuspohjainen oppiminen ovat kuitenkin antaneet minulle mahdollisuuden joissakin tapauksissa unohtaa tosiasiat ja voin käyttää tätä uutta veistä huoletta. Ja voimme jatkaa aamupalaamme.” Pekka lopetti lauseensa leveään hymyyn, ja uuden veitsen kanssa jatkoi keskeytynyttä työtään maksamakkaran sekä ruisleivän kanssa.

Pirkko katsoi Pekkaa edelleen ihmeissään mutta sai pienellä vaivalla ajatuksensa kasaan ja pyysi melkein normaalilla äänellä toisen kupillisen kahvia.

Paljonks kello on?

“Paljonks kello on?”

“Tota, kakskytvaille neljä.”

“Mist tiiät?”

“No, mul on kello rantees. Ja mä osaan lukee sitä.”

“A-ha. No paljon se nyt on?”

“Saman verran. Täst on patteri loppui. Tai sit tää on rikki. Näyttää aina samaa aikaa.”

“Mut eihän se sit oo sen verran.”

“On se. Kato ite. Iso viisari tossa kasin kohdalla meinaa et kakskytvaille, ja pikkuviisari vähän ennen nelosta meinaa et se on sen verran vaille neljä. Jos se olis kolmosen kohdalla, ni se olis sit sen verran vaille kolme. Sä kysyit mitä kellon on, ja tää on nyt tän verran. Aina.”

“Mut eihän se oo silti oikein. Mitä kello oikeesti on?”

“Ihan oikeesti. Tää on kakskytvaille neljä. Vaik sä et osaa kelloo lukee, ni tää on just sen verran ku mä sanon. En mä sua huijais, niinku en ketää muutakaan.”

“Okei. Mut jos kauppa menee kiinni vaik kasilt, ja sä katot kelloos et se on ton verran ku se on. Meet sit kauppaa ja se onki kii. Mitä se tarkottaa?”

“Vois olla vaik yö. Ne on sillo kii.”

Mut jos onki päivä.”

“Niil on eri kello ku mulla?”

“Nii, niil on oikee kello ja se on oikees ajas. Sul on vääräs ajas ku se on seis koko ajan.”

“Tää kello on kuule ihan oikee. Älä yritä. Kyl niilki on varmaa oikee kello, ja jos se on eri ajassa ku tää, ni minkä mä sille voin? Mä ainakin yritin mennä siihe kauppaa, ja jos ne on sen sulkenu, ni siin meni yks asiakas.”

“Sä et tajuu!”

“En nii. En yhtää nyt sun juttuus tajuu. Mut et säkään taida tajuta. Nää kello hommat on kato korkeempaa matematiikka, tai fysiikkaa. Täytyy osaa eka tulkita sitä oikein et voi tajuu mist on kyse. Kato tää on ihan oikee kello. Tää on tän verran ku se on. Ja se on oikeesti sitä mitä on. Ei sitä voi kiistää. Kato, joku joskus sano et aika on suhteellista. Mä muistan sen kyl. Mä olin sillo just oppinu lukee tätä mun kelloo, jäi hyvin mielee. Jos kauppiaat ei tajuu sitä, ni ne menettää vaan asiakkaita. Ei se oo mun vika.”

“Okei. Ja se sun kellos taitaa olla sit kakskytvaille neljä edelleen?”

“Joo, on se.”

“Miks sä sit tarkistat sen joka kerta kun kysyn sitä? Jos se kerran on aina samana verran?”

“No siinä se juju just onkin. Aika on suhteellista. Voi olla et se muuttuu kun olosuhteet muuttuu. Tarttee olla varma ettei sano jotain mikä ei pidä paikkaansa.”

“Okei. Mut emmää silti tajuu.”

“Mut ei se haittaa. Mä jeesaan kyl. Mul on kello.”

Uusi aamu

Hän keinuu. Jokaisella matkalla taaksepäin, tuuli pörröttää tukkansa kasvoille, peittäen edessään näkyvän maiseman. Jokaisella matkalla eteenpäin, tuuli puhaltaa hiukset taakse avaten uuden maiseman vehreydessään. Jokainen keinahdus tuo lähemmäksi hetkeä jolloin on aika jättää keinu. Pian hän hyppää  jättäen sen taakseen, ja samalla maailman josta tuli. Hennot jalat tömähtävät maahan ja siitä nousee ohut pöly luikertelemaan nilkkojen ympärille. Vieno tuuli lakaisee rippeet siitä mennessään ja tuo muassaan luonnon heräämisen tuoksun. On aamu.

Hän alkaa kävellä eteenpäin, ja pian pölyinen maa vaihtuu kosteaan nurmikkoon. Se harjaa pienet kengät puhtaiksi ja kastelee sukkien varret. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä uteliaisuus uutta maailmaa kohtaan on loppumaton. Ruohon yllä, kaukana edessäpäin, on vielä hieman utua jäljellä. Ilmavirta nostattaa siitä esiin kasvoja. Ne hymyilevät kävelijälle. Sanovat äänettömiä tervehdyksiä ja toivottavat tervetulleeksi uuteen päivään.

Pieni kulkija nauraa. Kikatus kaikuu niityllä, herättäen vielä viimeisetkin torkkuvat luonnon eläimet. Niitä juoksee hänen jalkojensa välistä, kiitää ohi vierestä. Herättävät mielenkiinnon ehtymätöntä uuden virtaa kohtaan. Niityn laidalla on metsä, mutta sinne on vielä pitkä matka. Sen arvoitukset avautuvat myöhemmin. Niityssä riittää vielä ihmeteltävää. Usvasta nousseet kasvot kiemurtelevat kulkijan luokse ja kietoutuvat tämän ympärille. He kaikki hymyilevät.

Tapahtui kerran suojatiellä

Jalmarin aamu oli lähtenyt unisesti käyntiin. Hän oli ensin nukkunut pommiin, keittänyt hätäpäissään kahvit ilman poroja, ja lopuksi potkaissut oikean pikkuvarpaansa niin lujasti seinään, että se oli varmasti murtunut. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa murehtia sitä, vaan nyt oli kiire uuteen työpaikkaan. Ensimmäisenä päivänä ei olisi hyvä myöhästyä. Onneksi Jalmarin sisäinen kello oli herättänyt hänet juuri ajoissa, jotta aamun pelastaminen oli mahdollista. Pannahisen kännykkä oli yön aikana tyhjentynyt, ja kuten monella muullakin, oli Jalmarillakin tapana luottaa tähän nykyajan ihmeeseen herätyskellona. Hän oli saanut silmänsä auki varttia vaille seitsemän. Kännykän piti herättää kuudelta, ja töissä pitäisi olla kahdeksalta. Ei siis hätää, vaikka kiire tulikin.

Kesäinen aamu teki taikojaan, ja kireys oli poistunut Jalmarin mielestä. Jopa varpaan jomotus oli helpottanut, vaikka hän oli joutunut kävelemään kotoaan jo kolme kilometriä. Varkaat olivat viikonlopun aikana vieneet hänen pyöränsä, ja tehneet hänestä jalkamiehen. Edessä hänellä siinsi jo kotikylänsä pikkuinen pääkatu, jonka varrella sijaitsivat niin lähikauppa, parturi, apteekki kuin kirjastokin. Paloasema oli toisella, pääkadun risteävällä kadulla. Sen varressa ei sitten juuri muuta ollutkaan vanhaa myllyä lukuunottamatta. Hänen uusi työpaikkansa sijaitsi kirjastossa, mikä näkyikin jo pääkadun alkupäästä. Matkalla olisi vain tämä yksi poikkikatu katu ylitettävänä, eikä sillä koskaan ole liikennettä hälytysajon lisäksi, joten siihen ei tuhraantuisi aikaa yhtään. Hänellä oli juuri ne tarvittavat minuutit jäljellä, jotka tarvittiin tähän matkaan.

Hän saapui suojatielle, teiden risteykseen ja kuuliaisena poikana katsoi kumpaankin suuntaan liikenteen varalta, vaikka tiesi jollain tasolla ettei sieltä kuitenkaan autoa tulisi. Eikä sieltä tullutkaan. Juuri kun Jalmari oli astumassa suojatielle, hänen viereensä ilmestyi nainen kuin tyhjästä. Hänen ikäänsä oli vaikea arvioida, koska kasvoja ei juurikaan näkynyt suunnattoman hiuspehkona alta. Päällänsä ilmestyksellä oli kirkkaan keltaiset, punaisilla viiruilla koristellut housut, mokkasiinit,  ja paita jossa kokoa varmastikin kolme numeroa enemmän kuin tarve vaatisi. Paidassa oli kuluneisuudesta kieliviä reikiä ja värityksenä sama ilotulitus kuin housuissakin. Jalmari hämmästyi huomiokykyään, mutta tajusi sen saman tien johtuvan suurimmalta osin naisen erikoisesta ulkonäöstä.

Yht’ äkkiä naisella oli kummassakin kädessään isot käsilautaset, jonkinlaiset symbaalit joita ainakin marssimusiikissa käytetään. Jalmari ei muistanut nähneensä niitä naisen käsissä tätä ensikertaa tarkastellessaan, mutta ajatteli voivansa olla väärässä, koska kulkija oli muutenkin varsin rönsyilevän oloinen. Nainen pysähtyi jalkakäytävän reunaan, katsoi kumpaankin suuntaan tielle kuten kuuluukin, toivotti Jalmarille huomenet ja alkoi paukuttaa lautaisia yhteen niin, että hampaista paikat irtoilivat. Jalmarin oli pakko laittaa kädet korvilleen jotteivät ne halkeisi. Tämän metallisen melun lisäksi lautaspaukuttelijan suusta alkoi tulla kovaa jodlausta, joka kieltämättä kruunasi kaiken tehden metakasta kokonaisuuden, jollaista ei voisi kuvitella lähtevän ihmisestä.

Sitten nainen alkoi ylittää katua, varoen tarkoin ettei astuisi muille kuin valkoisille viivoille. Hän otti askeleen kerrallaan ja eteni näin suojatien puoliväliin, seisoen sitten keskellä tietä. Metakka jatkui siinä jonkin aikaa eikä Jalmarille tullut enää mieleenkään kiirehtiä töihin, tahikka edes muistella särkevää varvastaan. Sitten yhtä nopeasti kuin melu oli alkanut, se loppu. Ensin jodlaus ja heti perään lautasten paukuttelu. Jalmarin korvissa soi edelleen pieni vinkuna, mutta oli helpottavaa saada ottaa kädet korvilta ja kuulla jälleen aamuinen hiljaisuus. Tämä hiljaisuus korvissaan, johon sekoittui pieni vinkunaan päänsä sisällä, Jalmari tuijotti naista joka nyt vain seisoi keskellä tietä. Hän seisoi kuin asennossa kädet tiukasti sivuillaan. Sitten kämmenensä aukesivat ja lautaset putosivat niistä rämähtäen asfaltille. Kun niiden päästämä, hiljalleen hiipuva räminä oli loppunut, kuului ilmassa pieni sihaus. Sihauksen muassa räminälautaset pudottanut nainen kuroutui pieneen pisteeseen, joka oli suurinpiirtein napansa korkeudella maasta. Saman tien kuului vaimea puf, joka voisi päästä tyynystä jota lyödään mattopiiskalla. Puffaus kuului pieneen pisteeseen kuroutuneen naisen tussahtamisesta savuisena pölähdyksenä ulos äsken muodostamastaan pisteestä, synnyttäen kellertävän pilven jossa oli punaisia raitoja. Pilvi hajosi hiljalleen ilmaan ja hävisi pois. Jalmari katsoi tapahtunutta pitkään vaiti, kunnes alkoi taas saada kontrollia toimintoihinsa ja lähti itsekin hölmistyneenä ylittämään katua.

Saavuttuaan maassa olevien käsilautasen kohdalle, hän pysähtyi ja jäi tuijottamaan niitä ihmetellen. Jalmarin päähän ei voinut mahtua sitä mitä oli juuri tapahtunut. Ihminen oli tullut kuin tyhjästä, ja sitten hävinnyt savuna ilmaan. Kirjaimellisesti. Hän seisoi keskellä tietä hyvinkin pitkän ajan. Tämän epämääräisen aikajanan päätteeksi, päätti hän ottaa lautaset maasta ja viedä ne mukanaan töihin. Töihin, Hemmetti, sinnehän hän olikin matkalla. Nyt tämä takaraivoon kahlehdittu ajatus pääsi vapaaksi ja aiheutti lujan kiireen tunnun. Niin lujan, että Jalmari paukautti lautaset yhteen lähtiessään liikkeelle. Samassa hän tunsi pirstaloituvansa, muuttuvansa sumuksi, pisaroiksi ja palasiksi yhtäaikaa. Ohikiitävää silmänräpäystä myöhemmin tunne ohi, mutta jälkiaistimukset vasta alkamassa. Hän ei enää ollut tutussa kotikylässään.

Hän oli jossakin hyvin erikoisessa paikassa. Kaikkialla näkyi vain keltaisiin, punaraidallisiin pukuihin sonnustautuneita hahmoja. Miehiä ja naisia. Tosilla oli todella iso tukkapehko. Toisilla taas vähän lyhyempi. Heillä kaikilla oli käsissään lautaset, kuten Jalmarillakin. Hän tosi oli ainut jolla oli yllään jotakin muuta kuin keltaista punaisella.

“Ja tämän pukeutumiseen liittyvän epäkohdan me tulemme korjaamaan pikimiten”, tokaisi iloinen ja reipas ääni hänen selkänsä takana. “Kaikki pukeutuvat täällä aina samalla tavalla. Olkaa hyvä ja seuratkaa minua niin menemme ottamaan mittanne pukuanne varten”, ääni hymyili. Jalmari kääntyi muttei nähnyt takananna ketään. Sitten ääni oli äänessä taas. “Minä olen pelkkä ääni. Mutta lupaan rallatella reippaasti ja kuuluvasti, jotta seuraamiseni käy helposti. No niin mennäänpä sitten”. Ennen kuin Jalmari huomasikaan, hän seurasi ilmassa leijailevaa reipasta rallatusta, joka lopulta opastaisi hänet jonkinlaiselle vaatturille. Hänelle ei sillä hetkellä tullut mieleen yhtäkään kysymystä johon olisi palava tarve saada vastaus, tai paljon muutakaan sanottavaa. Siinä hetkessä turvallisin ja paras asia oli seurata ääntä. Myöhemmin olisi kyllä aikaa kysellä.